Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi viistelee myös maanosan viidenneksi suurimman järven, Peipsijärven rantoja.
Hannu Oittinen
Viron ja Venäjän rajalla sijaitseva Peipsijärvi on pinta-alaltaan Euroopan viidenneksi suurin järvi heti Saimaan jälkeen. Se on kummallisen tuntematon läikkä maanosansa kartalla, ja silti kesäturistien kansoittamaa erikoisten matkakohteiden seutua. Kaukana se ei ole, sillä lyhimmillään matkaa Tarton kulttuuripääkaupunkiin jää vain Kalevanpojan kivenheiton verran. Tallinnaan on lyhimmillään runsaat 170 kilometriä.
Rapakko paikallaan
Euroopan järvien kärkikolmikko on Laatokka, Ääninen ja Vänern, tässä järjestyksessä. Jos Peipsijärveä vertaa Venäjän lähi- ja etävesistöihin, se pärjää siinäkin kisassa hyvin, koska yltää ison itänaapurin seitsemänneksi suurimmaksi järveksi. Siis ei mikään lätäkkö lännen, saati idän näkökulmasta.
Varhaiset tiedot rajavesistön asemasta eivät kuitenkaan kerro rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, pikemminkin päinvastoin. Venäläiset kohtasivat saksalaisen ritarikunnan joukot Peipsijärvellä vuonna 1242. Jäätaisteluksi kutsutun legendan mukaan jää petti raskasvarusteisten saksalaisritarien alla. Venäläisten, oikeastaan novgorodilaisten, kannalta katsoen Aleksanteri Nevski voitti taistelun, myös uskonsodan, läntisiä valloittajia vastaan, kuten hän oli voittanut jo 1240 Nevajoen kahakan suomalaisista, ruotsalaisista ja norjalaisista koostuvaa sotajoukkoa vastaan – siitä Aleksanterin lisänimikin. Saksalaiset ristiritarit saivatkin tuntuvan opetuksen: itsensä paavin yllyttämä Liivinmaan ja Maarianmaan valloitus ei ollutkaan pelkkä läpihuutojuttu. Ikään kuin Jumala olisi livahtanut vastustajan puolelle, vaikka ristiretkellä oltiin.
Nykyään tämä Lämmijärven ja Piirissaaren tienoilla käyty tappelu on koetettu saada paremmin urilleen: sotajoukot olivat paljon pienempiä kuin aikaisemmin on esitetty, samoin kuin ristiritarien tappiot ja kahakan merkitys. Eikä taistelua välttämättä edes käyty jäällä. Tapahtuman satumaiset piirteet perustuvat muun ohessa elokuvaohjaaja Sergei Eisensteinin propagandaelokuvaan Aleksanteri Nevski (1938), jonka liioitteluja on nähty myös historiankirjoissa. Nevskin aikaansaannoksista tärkein oli idän ja lännen rajan vähittäinen vakiinnuttaminen Narvajoelle ja Peipsijärvelle.
Tšuudien järvi
Kielellisesti Peipsijärven ”peipsiä” ei ole kyetty uskottavasti selittämään. Sen sijaan järven venäjänkielinen nimi Čudskoje ozero saattaisi historian perusteella viitata saksalaista tarkoittavaan sanapesyeeseen, johon kuuluvat myös esimerkiksi tysk, deutsch, hollannin Duits ja jopa italian tedesco. Kun tysk on kielellisesti valloittanut puoli Eurooppaa, niin ehkä se on päätynyt Pihkovanjärvellekin?
Tšuudeiksi venäläiset ovat tosin nimittäneet myös suomensukuisia muukalaisia. Historiallisissa seikkailuromaaneissaan karjalais-suomalainen kirjailija Onttoni Miihkali samaistaa tšuudit karjalaisiin, ja suomensukuisina tšuudeja pitävät myös virolaiset vierasperäisten sanojen sanakirjat. Vielä myöhäisen rautakauden alussa eli noin 1000-luvulla koko Pihkovanjärvi olikin itämerensuomalaista aluetta, joskin slaaveja asusti aivan naapurissa Pihkovan ja Novgorodin tienoilla. Arvoituksellinen ”Tšuudien järvi” on näin nimityksenä ollut ehkä käytössä jo ennen saksalaisten tuloa.
Suur-Peipsi jakautuu kolmeen osaan eli varsinaiseen Peipsijärveen pohjoisessa, keskipaikan kapeaan Lämmijärveen ja eteläiseen Pihkovanjärveen. Tämä vesistö on aikoinaan jääkaudella syntynyt valtava lasku-uoma, joka nykyisin purkaa vetensä Suomenlahteen Narvajoen kautta.
Muinaisesta vedenpaisumuksesta muistuttavat yhä isot suoalueet pohjoisessa eli Puhatun luonnonsuojelualue ja Agusalun maastonsuojelualue Narvajoesta länteen sekä Murakan luonnonsuojelualue ja laaja suo Iisakusta länteen. Vuodesta 2018 nämä ja useat muut suojelualueet ovat muodostaneet Alutagusen laajan kansallispuiston. Sen houkuttimina luonnonystäville ovat Viron suurimmat havumetsät ja kosteikot, liito-oravat, maakotkat, lapinpöllöt, ilvekset ja karhut. Smolnitsasta löytyy tavattoman pitkiä hiekkadyynejä, ja Kauksin yli 30 kilometrin hiekkaranta on Viron ylivoimaisesti pisin. Peipsijärven pohjoisranta onkin pitkään ollut suosittua lomaseutua. ”Peipsin kellertävät hiekkarannat kaukokatseineen herättävät kaipuuta äärettömyyteen”, kirjoitti mystisen runollisesti varhainen Viron-tuntija Eemil Vesterinen vuonna 1919 (Maantieteellinen yleiskatsaus kirjassa Viro ja virolaiset, toim. Gunnar Sarva).
Myös neuvostoajan matkaoppaissa hehkutettiin näitä tienoita. Endel Priidel kirjoitti vuonna 1961 perustetusta Kauksin ”turismibaasista” ikään kuin varhaisen silminnäkijäkuvauksen: ”Vuonna 1966 keskus otti vuorokaudessa vastaan 150 lomasetelin myötä saapuvaa matkailijaa ja noin 30 matkailijaa vailla lomaseteliä. Heille taattiin majoitus teltassa sekä ruoka. Entä muut, satunnaiset vierailijat? Ne, joilla on teltta mukanaan, voivat pystyttää sen hiekkaselänteen ja rannan väliselle alueelle, ja sikäli kuin ruokaa riittää (nykyisen kahvilan kapasiteetti ei ole niin suuri, että se pystyisi ruokkimaan sesonkiaikana päivässä 8 000 asiakasta), he voivat myös einestää.”
Selitykseksi sen verran, että lomaseteli eli virolaisittain tuusik oli työpaikalta tai palkintona saatu etu, joka kattoi lomailun peruskustannukset eli yleensä matkat ja täysihoidon. Nykyisen Kauksin puhkemajoissa käyvät tosin paremmin tavalliset setelit tai digitaaliraha, ja ruokaakin luultavasti riittää kaikille.
Emajoen suisto
Toinen valtava suoalue sijaitsee Emajoen suistossa. Emajokihan on Võrtsjärven lasku-uoma, joka ennen Peipsijärveä pilkkoutuu Emajoen suursuoksi, vaikeakulkuiseksi lukuisten pikkujärvien, jokien, ruovikoiden ja metsäsaarekkeiden ryteiköksi. Peipsijärven länsirannan vetisyyteen viittaa historiallisesti myös Viron muinaismaakuntiin liittyvä nimitys Soopoolitse. Peipsin pohjois- ja länsirantamien alavuus johtuu siitä, että jääkauden vaiheissa järvi oli huomattavasti nykyistä laajempi. Erikoista on se, että virtaussuunta kulki ensin Emajoen ja Võrtsjärven kautta Riianlahteen, ennen kuin vuosituhansia sitten avautui yhteys Suomenlahteen.
Emajoen suursuota liki ei kunnolla pääse ilman venettä tai talvista jääkantta, sillä lähimmät tiet päättyvät pohjoisessa Varnjan, lännessä Kastren ja etelässä Meerapalun tienoille. Ei ihme, että suota on maailman melskeissä käytetty turvapaikkana.
Yhden näkökulman tähän erikoiseen asuinseutuun tarjoaa Remek Meel elokuvassaan Suur soo (2022). Tämä Riho Västrikin tuottama ja osin kuvaamakin luontodokumentti seuraa suon rauhaan asettuneen Vellon elämää vuoden ajan tarjoten höysteeksi penttilinkolamaisia mielipiteitä siitä, mitä sopusointuinen elämä luonnon parissa tarkoittaa. Vellon tapauksessa mehiläistenhoitoa, kalastusta, metsästystä, linnustusta ja – varsin arveluttavasti – näätien kannanhoidollista vähentämistä.
Tartosta Peipsijärvelle?
Emajoki on ollut ja voisi olla oivallinen laivareitti Peipsille. Vuonna 2023 eräs yhtiö järjesti kesäaikaan kymmenkunta risteilyä Tartosta Piirissaareen, joka on Peipsijärven harvoja saaria Viron puolella ja nimensä mukaisesti myös ”rajasaari” Viron ja Venäjän välillä. Säännöllisemmin sinne kulkee yhteysalus Laaksaaren satamasta, maanteitse noin 70 kilometrin päässä Tartosta.
Tartosta käydään toki monenlaisella lotjalla seuraavan sillan takana kääntymässä, mutta oikeiden risteilyjen tarjonta on hämmästyttävän vähäistä. Siitäkin huolimatta, että historiasta tunnetaan lukuisia yhteyksiä sinne tänne. Tuskin edes Tarton kulttuuripääkaupunkivuosi 2024 pystyy asiaa muuttamaan. Mahdollisuuksia jää näin käyttämättä, vaikka kohteita löytyisi: Emajoen suursuo, Mehikoorma, Võõpsu eli Räpina Setomaan rajalla ja Värska itse Setomaalla sekä lukuisat kohteet Peipsijärven rannikolla pohjoiseen päin.
Toista se oli ennen vanhaan, kun höyrylaiva Laine vielä puksutti Tarton ja Lahesuun väliä sata vuotta sitten. Se pysähtyi Praagan paalukylän laiturissa, sitten ainakin Varnjassa ja Kasepäässä ennen kääntöpistettä Alatskivin paikkeilla… Mikä hieno tapa se on ollutkaan saapua Peipsijärven vanhauskoisten venäläiskylien seuduille! Aurinko on kimaltanut Peipsijärven selällä, vastarantaa ei ole näkynyt. Sen kunniaksi on ollut pakko napata rantakapakassa sadan gramman hömpsyt ja haukata päälle lempeää peipsinsipulia ja vähän suolakalaa.
Kalaa, tosiaan! Peipsinjärvi on varsin matala ja siksi(kin) poikkeuksellisen kalaisa. Viron kielessäkin peipsi-alkuisiksi erityislajeiksi on kohotettu ainakin kuore eli norssi, muikku ja kuha: peipsi tint, peipsi rääbis, peipsi koha. Paikalliset kalahullut nostavat järvestä tietysti paljon muutakin, ja niin innostuneita he ovat puuhaansa, että jäävät toisinaan pilkkiensä kera ajelehtimaan jäälautoille. Mäkeläisen Tapio tietää Peipsimaa-oppaassaan kertoa vielä senkin, että kalastajilla on 1980-luvulta lähtien ollut käytössään isopyöräiset ajoneuvot, jotka tunnetaan venäläisperäisellä nimellä karakatitsa. Näillä machokärryillä pilkkijät pääsevät hommiin myös rospuuttokelien aikaan.
Tuntemattomia rantoja
Turistireissujen olisi luonteva ulottua jopa Peipsijärven vastarannalle itään, kunhan maailmantilanne ensin muuttuu. Peipsijärvi – tai Laatokka – voisi nimittäin hyvin olla paikallinen Balaton muillekin kuin vain paikallisille asukkaille. Ja vaikka Balaton ei suinkaan kuulu Euroopan onnistuneimpiin lomanviettorapakoihin, se edustaa sentään avoimuutta, mitä Peipsijärvestä ei kokonaisuutena voi sanoa.
Järvestä on matkailukäytössä lopulta vain pohjoisranta ja runsas puolet länsirantaa aina Lämmijärveä myöten (Mehikoorma, Beresje, Värska). Sen sijaan Pihkovanjärven rannoille ei nykyisellään ole asiaa muilla kuin itänaapurin kansalaisilla ja viisuminhaltijoilla. Nykyisen maailmanpolitiikan piikkilangan taakse jäävät näin Pihkovanjärven ohessa esimerkiksi Venäjän historiassa merkittävä Pihkova, setojen hyvin tuntemat Irboska ja Petseri sekä Peipsijärven itärannan historiallinen pikkukaupunki Gdov eli virolaisittain Oudova. Satunnainen matkailija löytäisi muitakin vierailukohteita.
Jossain toisessa todellisuudessa Viron ja Venäjän välille olisi jo ajat sitten luotu pohjoisessa yhteys Vasknarvasta Narvajoen yli itään ja Lämmijärven tienoilla Mehikoormasta lähilossilla Pnevoon.
Vanhauskoiset ja setot
Peipsijärven yhteydessä tulee mainita kaksi merkittävää vähemmistöä eli setot ja Viron vanhauskoiset eli starovertsit. Jälkimmäisten historia Virossa ulottuu yli 300 vuoden taakse. Vanhauskoisten tunnetuimpia asuinpaikkoja ovat Peipsijärven länsirannan maalaukselliset raittikylät, kuten Kallaste, Kasepää tai Varnja. Heillä on maassa kaikkiaan 11 seurakuntaa, myös Tartossa ja Tallinnassa.
Starovertsit erosivat muinoin Venäjän ortodoksisesta kirkosta vähäpätöiseltä kuulostavan kiistan eli ristinmerkin tekemisen tavan vuoksi. Se lienee vain osatotuus, vaikka paljastaakin, miten pöhköjen syiden taakse kätkeytyy sortoa ja vallan väärinkäyttöä, kuten nykyäänkin.
Luonnollisesti starovertsien pyhäkköjen ohella Peipsijärven kylissä ja kaupungeissa on myös luterilaisia ja ortodoksisia kirkkoja. Samoin kuin muitakin tunnustuksia edustavia pyhäinhuoneita; sellainen on esimerkiksi Mustveen ”jedinovertsien” kirkko. Nämä ”uskonheimolaiset” olivat vanhauskoisia, mutta palasivat emäkirkon yhteyteen usein painostuksen perusteella.
Itämerensuomalaiset setot taas ovat vanhastaan ortodokseja. Heidän perinteinen asuinalueensa on levittäytynyt Kaakkois-Viroon, pitkin Pihkovanjärven rantoja sekä laajalti Petserinmaalla. Historiallisesti suuri osa setoista päätyi selkeästi virolaisiksi vasta Tarton rauhansopimuksen myötä 1920. Käytännössä Pihkovanjärven alueesta kuului Viron tasavaltaan puolet etelärannasta ja koko länsiranta. Petserinmaalle muodostetuissa 11 kunnassa asui vaihtelevasti setoja, mutta kuitenkin niin, että viidessä kunnassa setot muodostivat enemmistön. Koko maakunnan asukkaista setoja oli noin 25 prosenttia (1922) ja 21 prosenttia (1934), lukumäärissä vastaavasti runsas 15 000 ja noin 13 500 setoa.
Ensimmäisen tasavallan aikainen Petserinmaan maakunta olisi sopinut oivallisesti tämän omaleimaisen kansan eläväksi ulkomuseoksi, kunnes sodan jälkeen ja neuvostomiehityksen myötä Tarton rauhansopimuksessa sovittua rajaa siirrettiin yksipuolisesti länteen Venäjän federaation eduksi. Neuvosto-Viro menetti tällöin Petserin kaupungin ja käytännössä koko Petserinmaan. Uuden rajan kummallisiin vaikutuksiin kuului, että entisiltä kunnilta katkaistiin yhteys Pihkovanjärven rantaan paria poikkeusta lukuun ottamatta.
Vaikka uudella rajalla ei neuvostoaikana ollut merkitystä, se puolitti setojen asuinsijat. Kun Viro itsenäistyi uudelleen 1991, niin maiden ”kontrollilinja” vedettiin neuvostoaikaisen rajan mukaan. Varsinaisesta rajasta ei ole kyetty sopimaan vieläkään, koska Viron parlamentti Riigikogu on jatkuvasti vaatinut, että rajan tulee perustua Tarton rauhansopimukseen. Nykytilanteessa mahdollisuudet ratkaista tätäkään ongelmaa käyvät alati huonommiksi.
Lähteet:
Alanen, Antti: Elokuvaopas. Pitkät elokuvat (Mitä Missä Milloin. Kansalaisen tietokirjat) (Otava 2005)
fi.wikipedia.org/wiki/Peipsijärven_jäätaistelu
Hakulinen, Kerkko: Paikannimet (WSOY 2006)
Kirss, Odette; Pajos, Leili: Peipsi põhjarannikul (Eesti Raamat 1984)
Kriiska, Aivar; Tvauri, Andres; Selart, Anti; Kibal, Birgit; Andresen, Andres; Pajur, Ago (toim.): Eesti ajaloo atlas (Avita 2007)
Kuresoo, Rein: Alutaguse on Viron nuorin kansallispuisto (Elo 5/2021, suom. Petteri Aarnos)
Lõuna, Kalle: Petserimaa. Petserimaa integreerimine Eesti Vabariiki 1920–1940 (Eesti Entsüklopeediakirjastus 2003)
Mäkeläinen, Tapio: Peipsimaa ja Jõgevamaa (Arktinen Banaani 2021)
Naan, Gustav (päätoim.): Eesti Nõukogude Entsüklopeedia (Valgus 1968–1976)
Peipsimaa. Ida-Viru-, Jõgeva-, Tartu- ja Põlvamaa (MTÜ Peipsimaa Turism 2018)
Peipsiveere kultuuri- ja loodusrada. Euroopa Liidu idapiir (E. O. Map 2007)
Priidel, Endel: Piki Peipsi piiri (Eesti Raamat 1968)
Sarva, Gunnar (toim.): Viro ja virolaiset (WSOY 1919)
Turist Kagu-Eestis (Tartu Turist-Ühing 1923)
Võõrsõnastik (TEA Kirjastus 2015)
Zetterberg, Seppo: Viron historia (SKS 2007)
Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2024.
